Ihana, kamala vartaloni

Mä rakastan mun vatsaa todella paljon. Mun mielestä vauvamaha on vaan kaunein asia mitä on ja myös luonnollinen asia. On hienoa seurata sitä, kuinka vatsa viikko viikolta kasvaa isommaksi ja vauva sen sisällä vahvistuu ja kasvaa. Nämä asiat saavat raskauden tuntumaan oikeasti elämän parhaalta ajalta, mikä välillä on vaikeaa kaikkien kipujen ja pahoinvointien keskellä.

Mutta jotenkin mun on tosi vaikeaa hyväksyä muita kropassani tapahtuvia muutoksia. Rintoihin tuli heti aluksi raskausarpia, joita on todella paljon. Samoin nyt myös reisiin on alkanut ilmestymään raskausarpia. Yritän kantaa niitä ylpeydellä, mutta se ei ole helppoa... Yritän ajatella, että ne ovat merkkejä siitä että olen elämässä tehnyt ja saavuttanut jotain todella hienoa ja arvokasta. 

Toinen, mikä on mielestäni todella ahdistavaa on vieraiden ihmisten katseet. Faktahan on se, että näytän todella nuorelta. Tästä johtuen saan päivittäin osakseni katseita, kun ihmiset katsovat sellaisella "jahas tuleva teiniäiti" -ilmeellä. Tiedän näyttäväni todella nuorelta, mutta totuushan on se, että täytän kuitenkin pian 20 vuotta. Toisaalta, yritän ajatella sitäkin asiaa positiivisesti, mutta välillä se on hankalaa. Haluaisin kuitenkin, että minuun suhtauduttaisiin kuin ikäiseeni, eikä kuin lapseen. 

Tulipa sekava teksti, mutta toivottavasti joku sai ajatuksistani kiinni.

Onnellisuus

Tänään on ollut tosi erikoinen päivä. Aamulla mulla oli ihan hirvee olo ja migreenikin pukkas, mutta silti musta on tuntunut tänään siltä että oon todella onnellinen. Tänään ei oo tapahtunut mitään, oon ollut koko päivän vaan yksin ja nukkunut ja siivoillut, sekä tehnyt ruokaa. En oo nähnyt ketään, enkä oo tainnut edes puhua tänään juuri mitään. Silti mulla on ollut jotenkin tosi hyvä olo. Kummallista.

Vaikeinta mulle on varmaan pitää se onnellinen olo. Jostakin kumpuaa aina joku asia mitä stressata ja mikä ahdistaa. Miten pitää olo hyvänä? Tänään huomasin, että se että yksinkertaisesti meikkaan ja panostan ulkonäköön ja teen jotain enkä vain jumitu paikalleni tekee hyvän olon.

Toisaalta, tämä Minskiksi kutsuttu pieni ihme mahassani tekee myös minut älyttömän onnelliseksi. Se, että joka ikinen päivä tunnen liikkeitä ja opin jo nyt tuntemaan lastani. Olen esimerkiksi huomannut, että tiettyyn musiikkiin Minski reagoi tietyllä tavalla. Ja sen, että tuntuu että se "vastaa" minulle potkimalla kun juttelen hänelle. Se tekee minut äärimmäisen onnelliseksi.

Onni on vaikea asia.

10 faktaa

1. En omista kameraa ollenkaan ja joudunkin joko käyttämään vanhoja kuvia blogissani tai ottamaan kännykällä (samsung trend plus). Tarkoituksena olisi kuitenkin ostaa jossain vaiheessa kamera, että pääsee aloittamaan kunnolla tämän blogaamis harrastuksen.

2. En tykkää suklaasta. En ole ikinä tykännyt, hyhhyi. Ennemmin syön salmiakkia ja lakritsia jotka ovatkin suurta herkkuani.

3. En oikeastaan pidä hirveästi myöskään mistään makeasta, vaan syön ennemmin kaikkea suolaista. Käytänkin suolaa ruoassa ja paljon... Kaverit ja kaikki kanssani ruokailleet ihmettelevät aina suolan käyttöäni, joka on ihan järjetöntä. Pitäisi vähentää, mutta suola on niin hyvää.

4. En ole erityisen sosiaalinen ihminen. Viihdyn hyvin yksin ja en omaa laajaa kaveripiiriä, koska en yleensä jaksa tehdä itse aloitetta ihmsiin tutustumisessa vaan odotan, että ihmiset tutustuvat minuun jos vaikutan heistä mielenkiintoiselta ihmiseltä. Menen myöskin uusien ihmisten kanssa todella helposti lukkoon ja saatan vaikuttaa ujolta tai kylmältä ihmiseltä.

5. Suurin haaveeni on päästä vielä joskus tulevaisuudessa muutamaksi viikoksi reilaamaan ympäri eurooppaa. Rakastan sitä, että saan mennä paikasta toiseen ilman varsinaista määränpäätä. Silloin tunnen oikeasti eläväni. Reissusta kotiutuminen on yleensä myös mahtava tunne, kun saa vaan kaatua sänkyyn.

6. Minulla on hyvin vaihteleva musiikkimaku. Toisinaan kuuntelen pelkkää suomiräppiä ja toisinaan taas jotain ihan muuta. Tykkään vähän kaikesta laidasta laitaan. Tämän hetken ehdoton rakkaus on red hot chili peppers, jota olenkin kuunnellut viimeisen kuukauden aikana paljon.

7. Olen toisinaan aika poikamainen. En läheskään aina jaksa meikata tai laittaa hiuksia vaan voin ihan hyvin lähteä mihin vain ilman meikkiä ja hiukset ponnarilla. Käytän myös toisinaan todella löysiä farkkuja, koska ne vaan on mukavat päällä. Toisinaan kuitenkin osaan olla oikea neiti ja ottaa aikani laittautumiselle.

8. Olen yleisesti ottaen ainakin tuttujen seurassa todella suorasanainen ja siksi saatankin sanoa jotain turhan roisisti ja loukata ihmisiä, vaikka se ei olisi tarkoitukseni. Joskus myös sanon ennenkuin ajattelen pidemmälle ja möläytän suustani jotain sellaista mitä ei todellakaan sillä hetkellä olisi pitänyt sanoa.

9. Rakastan tatuointeja ja haaveissa olisikin tatuoida ainakin vasen käsi ja vaikka ja mitä muuta. Ihan järkyttävä määrä suunnitelmia, saa nähdä vain toteutuuko niistä puoletkaan. Tatuoinnitkaan eivät ole mikään halpa harrastus.

10. Olen todella aikaansaamaton ihminen ja saatan helposti vain jäädä istuskelemaan moneksi tunniksi. Olen yleensä tämän takia myöhässä aina joka paikasta ja en kykene tekemään montaa asiaa yhden päivän aikana. Tämä ärsyttää itseänikin aivan suunnattoman paljon ja siksi yritän mahdollisimman paljon muuttaa tätä piirrettä itsessäni.

Ärsyttää

"Kai ymmärrät, että sun nuoruus on ohi ja tästä lähin sun elämä pyörii lapsen ympärillä?"

"Ymmärrätkö kuinka iso vastuu lapsesta on?"

"Voi sua, kun sun nuoruus on nyt ohi..."

"Mitenköhän sä tuut pärjäämään niin ison vastuun kanssa"

"Sä oot niin nuori ja sulla olis ollu vielä nuoruutta jäljellä."

"Ymmärrätkö kuinka raskasta lapsen kanssa on?"

"Sitten et voikkaan enää lähteä tosta noin vain viihteelle, hehheh."

"Lapsen kanssa on sitten oltava kokoajan."

Koen ihan valtavaa ärsytystä kuullessani yhdenkin noista lauseista, joten päätin kirjoittaa avautumisen tänne blogiin aiheesta. Vaikka jokainen kommentoija varmasti toivottavasti tarkoittaa vaan hyvää, mutta silti. Ärsyttää.

Aloitetaan vaikka noista kommenteista, jotka liittyy siihen että nuoruus on ohi ja nuoruutta olisi vielä jäljellä ja päivittelystä kuinka nuorena minusta tulee äiti. Ensinnäkin täytän maaliskuussa 20 vuotta, en koe olevani enää mitenkään teini vaan nuori aikuinen. En mitenkään erityisen nuori tulemaan äidiksi. On minua huomattavasti nuorempiakin. Olen kuitenkin aikuinen ja kannan vastuun itsestäni, en asu vanhempien nurkissa ja hoidan oman talouteni itsenäisesti. Miksi en oppisi kantamaan vastuuta toisestakin ihmisestä? Sitten se, että moni jaksaa päivitellä sitä kuinka nuoruus on ohi. Niin, onhan se nyt ohitse, mutta edelleenkin täytän pian 20 vuotta ja olen elänyt sitä kuuluisaa nuoruutta jo aika monta vuotta ja erittäin railakastakin nuoruutta. Eiköhän sen ole jo aikakin loppua ja minun aikuistua silläkin saralla, etten kokoajan ravaa viihteellä. Se on mielestäni erittäin positiivinen asia ja tervetullut muutos. Koen, että en luovu mistään vaan saan elämässäni jotain niin hienoa, että sitä parempaa ei voi olla. Ja tuo, että en voikkaan enää lähteä tosta vain viihteelle. No oikeasti, kuinka idioottina ihmiset minua pitää? Tietenkään en voi lähteä koska jätänkö siinä tapauksessa lapsen yksin kotiin? Tympäsee tuollainen itsestään selvien asioiden laukominen.

Tuo, että lapsen kanssa on sitten oltava kokoajan. Kai minä nyt sen tiedostan, että minä joka tulen aluksi asumaan lapseni kanssa kahdestaan olen se joka on lapsen kanssa kokoajan. En oleta, että vanhempani, mieheni vanhemmat tai ystävät olisivat jatkuvasti vahtimassa lastani. Lapseni on kuitenkin minun lapseni ja silloin se olen minä joka lapsen kanssa pääsääntöisesti on. Sehän on itsestään selvää ja en ymmärrä minkätakia ihmiset kyseenalaistaa sitä, että ymmärränkö tätä asiaa.

Seuraavaksi voitaisiinkin miettíä tuota, että ymmärränkö kuinka raskasta lapsen kanssa on. Tottakai minä ymmärrän. Varsinkin vauva on minusta täysin riippuvainen ja ei pärjää ilman minua. Tottakai se on raskasta ottaa täysin vastuulleen toisen ihmisen elämä. Tottakai se on raskasta elää vähillä yöunilla ja olla lapsen kanssa kokoajan, mutta en hetkeäkään epäile etteikö se olisi sen arvoista. Lapsi on kuitenkin minun lapseni, lapsi jonka minä kasvatan sisälläni ja joka on minun ja mieheni lihaa ja verta. Lapsi on ihminen, jota tulen koko elämäni rakastamaan ehdoitta ja jonka eteen tekisin mitä vaan. Ymmärrän täysin kuinka raskasta se on ja kuinka iso vastuu lapsesta on.

Ps. Miksi näiden postausideoiden tulva iskee keskellä yötä ja ne on pakko päästä kirjoittamaan luonnoksiin kello 2:37?