Ärsyttää

"Kai ymmärrät, että sun nuoruus on ohi ja tästä lähin sun elämä pyörii lapsen ympärillä?"

"Ymmärrätkö kuinka iso vastuu lapsesta on?"

"Voi sua, kun sun nuoruus on nyt ohi..."

"Mitenköhän sä tuut pärjäämään niin ison vastuun kanssa"

"Sä oot niin nuori ja sulla olis ollu vielä nuoruutta jäljellä."

"Ymmärrätkö kuinka raskasta lapsen kanssa on?"

"Sitten et voikkaan enää lähteä tosta noin vain viihteelle, hehheh."

"Lapsen kanssa on sitten oltava kokoajan."

Koen ihan valtavaa ärsytystä kuullessani yhdenkin noista lauseista, joten päätin kirjoittaa avautumisen tänne blogiin aiheesta. Vaikka jokainen kommentoija varmasti toivottavasti tarkoittaa vaan hyvää, mutta silti. Ärsyttää.

Aloitetaan vaikka noista kommenteista, jotka liittyy siihen että nuoruus on ohi ja nuoruutta olisi vielä jäljellä ja päivittelystä kuinka nuorena minusta tulee äiti. Ensinnäkin täytän maaliskuussa 20 vuotta, en koe olevani enää mitenkään teini vaan nuori aikuinen. En mitenkään erityisen nuori tulemaan äidiksi. On minua huomattavasti nuorempiakin. Olen kuitenkin aikuinen ja kannan vastuun itsestäni, en asu vanhempien nurkissa ja hoidan oman talouteni itsenäisesti. Miksi en oppisi kantamaan vastuuta toisestakin ihmisestä? Sitten se, että moni jaksaa päivitellä sitä kuinka nuoruus on ohi. Niin, onhan se nyt ohitse, mutta edelleenkin täytän pian 20 vuotta ja olen elänyt sitä kuuluisaa nuoruutta jo aika monta vuotta ja erittäin railakastakin nuoruutta. Eiköhän sen ole jo aikakin loppua ja minun aikuistua silläkin saralla, etten kokoajan ravaa viihteellä. Se on mielestäni erittäin positiivinen asia ja tervetullut muutos. Koen, että en luovu mistään vaan saan elämässäni jotain niin hienoa, että sitä parempaa ei voi olla. Ja tuo, että en voikkaan enää lähteä tosta vain viihteelle. No oikeasti, kuinka idioottina ihmiset minua pitää? Tietenkään en voi lähteä koska jätänkö siinä tapauksessa lapsen yksin kotiin? Tympäsee tuollainen itsestään selvien asioiden laukominen.

Tuo, että lapsen kanssa on sitten oltava kokoajan. Kai minä nyt sen tiedostan, että minä joka tulen aluksi asumaan lapseni kanssa kahdestaan olen se joka on lapsen kanssa kokoajan. En oleta, että vanhempani, mieheni vanhemmat tai ystävät olisivat jatkuvasti vahtimassa lastani. Lapseni on kuitenkin minun lapseni ja silloin se olen minä joka lapsen kanssa pääsääntöisesti on. Sehän on itsestään selvää ja en ymmärrä minkätakia ihmiset kyseenalaistaa sitä, että ymmärränkö tätä asiaa.

Seuraavaksi voitaisiinkin miettíä tuota, että ymmärränkö kuinka raskasta lapsen kanssa on. Tottakai minä ymmärrän. Varsinkin vauva on minusta täysin riippuvainen ja ei pärjää ilman minua. Tottakai se on raskasta ottaa täysin vastuulleen toisen ihmisen elämä. Tottakai se on raskasta elää vähillä yöunilla ja olla lapsen kanssa kokoajan, mutta en hetkeäkään epäile etteikö se olisi sen arvoista. Lapsi on kuitenkin minun lapseni, lapsi jonka minä kasvatan sisälläni ja joka on minun ja mieheni lihaa ja verta. Lapsi on ihminen, jota tulen koko elämäni rakastamaan ehdoitta ja jonka eteen tekisin mitä vaan. Ymmärrän täysin kuinka raskasta se on ja kuinka iso vastuu lapsesta on.

Ps. Miksi näiden postausideoiden tulva iskee keskellä yötä ja ne on pakko päästä kirjoittamaan luonnoksiin kello 2:37?